Riikka Siivonen: Muistoja

Nauroimme kovaan ääneen. Kaverini ovat hauskimpia koko maailmassa. Minä olen Mike, olen viisitoistavuotias, tykkään harrastaa urheilua.

Ulkonäöltäni olen mustahiuksinen ja ruskeasilmäinen. Jennifer on minua vuoden vanhempi ja hänelle ulkonäkö on melko tärkeä. Hän on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen kaunis tyttö. Michael taas on minua kaksi vuotta vanhempi ja hän huolehtii myös ulkonäöstään.

Istuimme Jenniferin huoneessa. Se oli iso ja kauniisti sisustettu. Seinillä oli julisteita ja tauluja. Huoneessa oli myös pinkinvärinen seiniä peittävä tapetti. Talo sijaitsee Manhattanissa, New Yorkin yhdessä osassa.

Meillä oli aina hauskaa keskenämme. Jennifer istui sängyllään ja nauroi kovaan ääneen. Michael pyöritti silmiään. ”Aina se nauraa, jos sille sanoo jotain.” hän mutisi.

”No mitä? Eikö tässä saa enää puhua?” Kysyin. Jennifer yritti lopettaa nauramisen, muttei onnistunut.

”Okei, nyt rauhoitun”, Jennifer sanoi tirskuen. Jennifer ehdotti, että voisimme katsoa vanhoja kuviamme. Jennifer loikki huoneensa poikki laatikolleen, avasi sen ja veti sieltä kirjekuoren. Kirjekuori oli täynnä vanhoja valokuvia meistä ja milloin mistäkin vapaa-ajan paikoistamme.

”Aww, Mike on niin söpö näissä”, hän sanoi.

”Heii”, sanoin ja yritin olla nauramatta.

”Tämän minä muistan!”, Michael sanoi ja näytti meille kuvaa.

Kuvassa oli Jennifer, joka poseerasi vaaleanpunainen sateenvarjo kädessä ja sade-asu päällään.

”Jennifer halusi malliksi”, sanoin hieman naurahtaen. Jennifer otti kuvan ja siirsi sen sivuun naama punaisena.
”Ei sitä tarvitse hävetä”, Michael sanoi ja taputti melkein nauraen Jenniferin olkapäätä.

Sitten ovelta kuului tuttu naisääni.

”Toin teille leipiä ja mehua.” Se oli Jenniferin äiti. Jenniferin äiti oli töissä yhdessä New Yorkkilaisessa lehdessä. Jennifer huokaisi.

”Jätä ne siihen, ei ole nälkä”, hän sanoi.
”Selvä, syötte sitten, kun jaksatte”, Jenniferin äiti sanoi ja poistui huoneesta.

”Herran jestas Mike!”, Jennifer räjähti nauruun. Kuvassa poseerasin näyttävällä ilmeellä. Naurahdin itsekin.

”Mitä? Toi on hyvä kuva”, Michael sanoi. ”Oho, katsokaas tätä”, hän sanoi ja otti muiden kuvien joukosta kuvan, jossa Jennifer oli jonkun pojan kanssa.

”Jenn, alas selittää”, sanoin hymyillen.

Jennifer näytti hieman kauhistuneelta.

”Öö tuo on vaan.. tai siis... se on vain yksi kaveri lapsuudesta”, Jennifer änkytti.

Minä ja Michael hymyilimme.

”Niin varmaan juu kuule”, Michael sanoi.

”No okei, tapailin sitä joskus”, Jennifer myönsi.

”Tulihan se sieltä!” Michael sanoi nauraen.

Seuraavassa kuvassa Michael ahtaa suuhunsa hillotäytteistä munkkia ja hilloa on kaikissa mahdollisissa paikoissa. Naurahdimme kaikki yhteen ääneen.

”Kaikilla täytyy olla pullahetkensä”, Michael sanoi naurahtaen.

”Tosiaankin”, sanoin hymyillen ja menin makaamaan lattialle.

”Miksi noin väsynyt?” Michael kysyi.

”Hei, älä viitti. Valvoin myöhään”, puolustauduin.

”Niin. Meidän pikkuinen valvoi liian myöhään”, Jennifer sanoi kiusoitellen.

”Pää kiinni”, sanoin.

Jennifer pakkasi valokuvat kuoreen ja laittoi takaisin laatikkoon. Sen jälkeen hän nousi seisomaan.
”Mitä me sitten tehtäisiin?” hän kysyi. Kohautin olkiani.

”Mennäänkö ulos?” Michael kysyi.

”Sopii minulle. Keskustaan, vai muualle?” Jennifer kysyi.

”Me ollaan aina keskustassa, mitä jos mentäisiin puistoon?” ehdotin.

Jennifer ja Michael nyökkäsivät.

Lähdimme kävelemään pois huoneesta, kohti eteistä.

”Mitkä kengät laittaisin?” Jennifer kysyi, kuten aina.

”Ei se ole niin tarkkaa”, minä ja Michael huokaisimme. Seisoimme jo kengät jalassa. Emme tarvinneet takkeja, koska oli kevät ja kesä oli lähellä.

Jennifer veti jalkaansa valkoiset tennarit.
Astelimme ulos ovesta ja lähdimme kävelemään kohti puistoa, jossa meillä oli tapana silloin tällöin viettää aikaa.
Minulla oli hyvä idea.

”Mitä jos pelataan sitä peliä, jota pelasimme pienempinä? Mikä sen nimi olikaan? Kuitenkin se, jossa piti mennä kyselemään ihmisiltä kaiken näköistä, jos epäonnistui annetussa tehtävässä”, Ehdotin hymyillen.

”Okei, sä alotat”, Michael sanoi.

”Josset saa venytettyä jalkojasi spakaattiin, niin saat mennä istumaan muutamaksi minuutiksi tuon mummon viereen ja vinkata silmää sille”, Jennifer sanoi ja osoitti kohti penkkiä, jossa istui mummeli. Kauhistuin. Voisin vain kuvitella tuon tilanteen jo etukäteen. Lähdin venyttämään jalkojani.

Olin tyytyväinen, koska onnistuin. Kiitos urheilullisuuteni ja eri lajien harrastamisen. Hymyilin noustessani ylös.

”Sun vuoro. Keksi tehtävä, vaikka sitten mulle”, Jennifer sanoi hämmästyneenä onnistumisestani. Virnuilin.

”Jos et saa juostua puistoa kuutta kertaa ympäri, saat kysyä joltain keski-ikäiseltä mieheltä onko hän naimisissa, ja onko hänellä menoa huomenna”, sanoin virnuillen.

”Öh, okei.”, Jennifer sanoi epäröiden, mutta lähti juoksemaan. Puisto oli kyllä melko pitkä, muttei leveä.

”Ei se pysty”, mutisin hymyillen.
”Täytyy olla huippu-urheilijan kunto, jos meinaa juosta tämän paikan kuusi kertaa ympäri.”, Michael sanoi ja katseli Jenniferin juoksua.

Niin oikeassa kuin olinkin, Jennifer lopetti juoksun kolmen ja puolen kierroksen jälkeen. Hän ei pystynyt edes puhumaan hengästymiseltään.

”Voi...”, hän onnistui sanomaan.

”Noni”, sanoin hymyillen.
”Hengitän hiukan ensin.” hän läähätti. Puolen minuutin päästä käskin häntä kääntymään kohti miestä. Jennifer kipitti kohti miestä ja odotimme Michaelin kanssa miehen reaktiota.

En voinut olla nauramatta, kun näin miehen hölmistyneen ilmeen.

Jennifer kipitti naama punaisena luoksemme.

”On se naimisissa.”, hän änkytti. Nauroin.

”Sen näki ilmeestä jo”, sanoin nauraen.

”Nyt mä keksin Michaelille tehtävän”, Jennifer sanoi. Michael kauhistui jo valmiiksi.
”Jos et pysty kiipeämään tuon puun latvaan, niin saat mennä suutelemaan tuon naisen kättä.” Jennifer sanoi osoittaen juuri penkille istunutta noin kolmenkymmenen ikäistä naista.

Michael nielaisi ja lähti kävelemään kohti puuta. Hän kiipesi ensimmäiselle oksalle ja siitä toiselle. Kolmannelle pääsy oli hiukan vaikeaa, koska se oli niin korkealla. Michael onnistui kaikesta huolimatta kiipeämään kolmannelle oksalle, mutta neljäs... Hänen ilmeestäänkin näki, että se oli liian korkealla.

Michael kiipesi varovasti alas puusta ja katsoi Jenniferiä lannistuneena. Hän lähti kohti penkkiä ja katsoi naista silmiin ennen kuin suuteli tämän kättä. Nainen ihmetteli Michaelin tekoa.
Nolona Michael kipitti takaisin luoksemme. Nainen katseli meitä hetken, kunnes lähti kävelemään pois.

”Haluatteko vielä pelata?” kysyin ilkeästi virnistäen. Michael pudisti päätään.
”Mitäs jos lähtisimme takaisin kotiin?”, Jennifer ehdotti.

*****

Jutun kertoi Riikka Siivonen:

”Kirjabloggaaja, kirjoittaja, haaveena, että voisin sanoa itseäni kirjailijaksi.

Kirjoittajana olen tarkkailijaluonne. Kuuntelen ihmisten juttuja ja saatan välillä kirjoittaa niitä ylös.

Aiheena erityisesti fantasia kiinnostaa, joten kirjoitan usein tarinoita myyteistä tai niiden henkilöistä ja tykkään luoda aivan uusia maailmoja ja hahmoja.

Blogi: Lukijan roolissa

Instagram: @lukijanroolissa 

Twitter: @lukijanroolissa 

Facebook: @Lukijanroolissa ” 

Mika Kempas: Matkustaja

Ei ollut aamu eikä ilta, ei pimeää eikä valoisaa.

Ketään ei näkynyt, mutta en ollut yksin. Ääni viereltäni kysyi:

– Oletko hereillä?

– Taidan olla. Paljonko kello on?

Hiljaisuutta kesti hetken. Silmäni hakivat tuttuja muotoja. Sumupeite silmien ympäriltä ei hälvennyt. Ajatukseni hapuilivat.

– Ajalla ei ole merkitystä, ääni vastasi ja jatkoi: – Tärkeintä on, että kommunikoimme. Olit jonkin aikaa poissa, mutta olet jälleen läsnä.

Tunsimmeko toisemme? Ääni oli vieras, mutta siitä kuulsi tuttu nuotti, ja puheen sekä sanojen rytmi rauhoitti. Istuin tärisi kevyesti. Me liikuimme. Linja-auto.

– Olemmeko jo matkalla? kysyin.

– Kyllä. Erikoista, että käytit sanaa ”jo”. Aivan kuin olisit valmistautunut lähtemään.

Ympäröivä sumu hälveni. Erotin istuimia ja toisia hahmoja. Ikkunoiden ja tuulilasin takaa näkyivät vain sään jäljet ilmassa, kuulasta ja valkeaa.

– Onko matkaa paljon jäljellä? kysyin.

– Keskity aluksi vain hengitykseen. Älä huolehdi muusta, hän sanoi ja alkoi saada muodon.

Silmäni tottuivat, ja maisema irtaantui taustasta. Sekin oli vain hetki matkalla. En löytänyt hengitykseni rytmiä. Sisään vai ulos, en huomannut eroa.

– Se vie aikansa, hän sanoi. – Keskity olemiseen.

Suljin silmäni ja avasin uudestaan. Yritin vain olla ja näin heti tarkemmin. Edessämme istui äiti ja lapsi. Lapsi nyyhki hiljaa. Äiti puhui lempeitä ja lohduttavia sanoja, ajatonta ja myötäsyntyistä viisautta.

Toisella puolella käytävää, pari penkkiriviä edempänä istui nuori nainen ja huivipäinen vanhempi nainen. He keskustelivat, ja nuorempi pyyhki välillä silmiään. Näin huulten liikkeet, mutta en kuullut sanoja.

Hän puhui jälleen minulle:

– Oletko koskaan miettinyt matkaa? Kuinka pääsit mukaan ja voitko koskaan poistua kyydistä? Pitääkö jonkun toisen tulla ja ottaa paikkasi? Oletko ensinkään valmis luopumaan omastasi? Vai oletko tuomittu matkaamaan ikuisesti, jos kukaan ei saavu ajoissa? Näetkö vain ohikiitävät asemat ja pysäkit? Kuuletko kuulutusten kaiun?

Se oli omituinen joukko kysymyksiä, ja jokaisessa asui vastaus itsessään. Katsoin ympärilleni. Havaitsin lisää ihmisiä. He istuivat pareittain ja keskustelivat, jotkut kiivaammin kuin toiset.

– Kukin sanojensa mukaan, hän sanoi.

– Anteeksi, mitä tarkoitat?

– Jokainen meistä osallistuu keskusteluun kykyjensä sallimissa rajoissa. Kaikilla ei ole riittävästi täsmällisiä sanoja tälle kaikelle, hän sanoi arvoituksellisesti.

Katsoin uudestaan ympärilleni, ja todellakin, jotkut kävivät jatkuvaa keskustelua. Toiset olivat vaiti ja tuijottivat ikkunasta maisemaa, joka heijasti valoa.

– Sanoilla on tietenkin merkitys, vastasin, – mutta täsmällisillä valinnoilla vielä suurempi.

– Mitä sanaa käyttäisit juuri nyt? hän kysyi.

– Vihkiminen.

En tiedä, mistä se tuli, mutta sanoin sen heti ja ajattelematta.

– Mihin?

– Elysionin mysteereihin.

Sanoin senkin ajattelematta. Sanat nousivat mieleeni muinaisesta historiasta ja antiikin kirjallisuudesta.

– Niinkö ajattelet? Sinun pysäkkisi on seuraavana. Nousen tieltäsi, jotta pääset ulos, hänen sanojensa nuotti ja rytmi pysyivät tasaisena ja rauhallisena, mutta aistin puheesta joko naurun tai hämmästyksen.

Hän siirtyi käytävälle ja ohjasi pienellä käden liikkeellä minut kohti taka-ovea. Auto kulki äärettömän tasaisesti. Tartuin pystytankoon, kun vauhti hiljeni, ja pidin kiinni, kunnes auto lopulta pysähtyi.

Hän siirtyi kuljettajan rinnalle ja otti vastaan uuden matkustajan. Laskeuduin hitaasti autosta ja katsoin ensimmäisen kerran hänen kasvojaan. Niissä ei ollut erityisiä piirteitä, mutta ne olivat tutut.

Jalkani koskettivat asvalttia. Hengitin sisään ja ulos. Löysin rytmin. Höyryä purkautui viileään ilmaan. Hieraisin jälleen silmiäni. Puut hehkuivat väreissä: keltaista, oranssia ja punaista.

Oli syksy ja aamu. Oli valoisaa.

Kuulin lähestyvän moottorin äänen.

Oma vuoroni saapui.

© Mika Kempas 2017

*****

Jutun kertoi Mika Kempas:
"Pidän tuntosarvet ulkona: yhden käden historiassa, toisen jalan tulevassa, mielen filosofiassa, sielun kirjallisuudessa ja kantapään sosiologiassa, mutta sydämeni sykkii musiikille, ja huumorini alkukoti sijaitsee Pohjois-Karjalassa. Tutkin ja tarkkailen ihmisiä, kirjoitan kirjeitä, joihin kukaan ei vastaa, ja laulan omia viisuja.

Blogiini pääset tästä: Kirjoituksia toisesta kerroksesta."