keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Mika Kempas: Matkustaja

Ei ollut aamu eikä ilta, ei pimeää eikä valoisaa.
Ketään ei näkynyt, mutta en ollut yksin. Ääni viereltäni kysyi:
– Oletko hereillä?
– Taidan olla. Paljonko kello on?

Hiljaisuutta kesti hetken. Silmäni hakivat tuttuja muotoja. Sumupeite silmien ympäriltä ei hälvennyt. Ajatukseni hapuilivat.

– Ajalla ei ole merkitystä, ääni vastasi ja jatkoi: – Tärkeintä on, että kommunikoimme. Olit jonkin aikaa poissa, mutta olet jälleen läsnä.
Tunsimmeko toisemme? Ääni oli vieras, mutta siitä kuulsi tuttu nuotti, ja puheen sekä sanojen rytmi rauhoitti. Istuin tärisi kevyesti. Me liikuimme. Linja-auto.

– Olemmeko jo matkalla? kysyin.
– Kyllä. Erikoista, että käytit sanaa ”jo”. Aivan kuin olisit valmistautunut lähtemään.

Ympäröivä sumu hälveni. Erotin istuimia ja toisia hahmoja. Ikkunoiden ja tuulilasin takaa näkyivät vain sään jäljet ilmassa, kuulasta ja valkeaa.

– Onko matkaa paljon jäljellä? kysyin.
– Keskity aluksi vain hengitykseen. Älä huolehdi muusta, hän sanoi ja alkoi saada muodon.

Silmäni tottuivat, ja maisema irtaantui taustasta. Sekin oli vain hetki matkalla. En löytänyt hengitykseni rytmiä. Sisään vai ulos, en huomannut eroa.
– Se vie aikansa, hän sanoi. – Keskity olemiseen.

Suljin silmäni ja avasin uudestaan. Yritin vain olla ja näin heti tarkemmin. Edessämme istui äiti ja lapsi. Lapsi nyyhki hiljaa. Äiti puhui lempeitä ja lohduttavia sanoja, ajatonta ja myötäsyntyistä viisautta.

Toisella puolella käytävää, pari penkkiriviä edempänä istui nuori nainen ja huivipäinen vanhempi nainen. He keskustelivat, ja nuorempi pyyhki välillä silmiään. Näin huulten liikkeet, mutta en kuullut sanoja.

Hän puhui jälleen minulle:
– Oletko koskaan miettinyt matkaa? Kuinka pääsit mukaan ja voitko koskaan poistua kyydistä? Pitääkö jonkun toisen tulla ja ottaa paikkasi? Oletko ensinkään valmis luopumaan omastasi? Vai oletko tuomittu matkaamaan ikuisesti, jos kukaan ei saavu ajoissa? Näetkö vain ohikiitävät asemat ja pysäkit? Kuuletko kuulutusten kaiun?

Se oli omituinen joukko kysymyksiä, ja jokaisessa asui vastaus itsessään. Katsoin ympärilleni. Havaitsin lisää ihmisiä. He istuivat pareittain ja keskustelivat, jotkut kiivaammin kuin toiset.

– Kukin sanojensa mukaan, hän sanoi.
– Anteeksi, mitä tarkoitat?
– Jokainen meistä osallistuu keskusteluun kykyjensä sallimissa rajoissa. Kaikilla ei ole riittävästi täsmällisiä sanoja tälle kaikelle, hän sanoi arvoituksellisesti.

Katsoin uudestaan ympärilleni, ja todellakin, jotkut kävivät jatkuvaa keskustelua. Toiset olivat vaiti ja tuijottivat ikkunasta maisemaa, joka heijasti valoa.

– Sanoilla on tietenkin merkitys, vastasin, – mutta täsmällisillä valinnoilla vielä suurempi.
– Mitä sanaa käyttäisit juuri nyt? hän kysyi.
– Vihkiminen.

En tiedä, mistä se tuli, mutta sanoin sen heti ja ajattelematta.
– Mihin?
– Elysionin mysteereihin.

Sanoin senkin ajattelematta. Sanat nousivat mieleeni muinaisesta historiasta ja antiikin kirjallisuudesta.

– Niinkö ajattelet? Sinun pysäkkisi on seuraavana. Nousen tieltäsi, jotta pääset ulos, hänen sanojensa nuotti ja rytmi pysyivät tasaisena ja rauhallisena, mutta aistin puheesta joko naurun tai hämmästyksen.

Hän siirtyi käytävälle ja ohjasi pienellä käden liikkeellä minut kohti taka-ovea. Auto kulki äärettömän tasaisesti. Tartuin pystytankoon, kun vauhti hiljeni, ja pidin kiinni, kunnes auto lopulta pysähtyi.

Hän siirtyi kuljettajan rinnalle ja otti vastaan uuden matkustajan. Laskeuduin hitaasti autosta ja katsoin ensimmäisen kerran hänen kasvojaan. Niissä ei ollut erityisiä piirteitä, mutta ne olivat tutut.

Jalkani koskettivat asvalttia. Hengitin sisään ja ulos. Löysin rytmin. Höyryä purkautui viileään ilmaan. Hieraisin jälleen silmiäni. Puut hehkuivat väreissä: keltaista, oranssia ja punaista.

Oli syksy ja aamu. Oli valoisaa.
Kuulin lähestyvän moottorin äänen.
Oma vuoroni saapui.


© Mika Kempas 2017

*****

Jutun kertoi Mika Kempas:
"Pidän tuntosarvet ulkona: yhden käden historiassa, toisen jalan tulevassa, mielen filosofiassa, sielun kirjallisuudessa ja kantapään sosiologiassa, mutta sydämeni sykkii musiikille, ja huumorini alkukoti sijaitsee Pohjois-Karjalassa. Tutkin ja tarkkailen ihmisiä, kirjoitan kirjeitä, joihin kukaan ei vastaa, ja laulan omia viisuja.
Blogiini pääset tästä: Kirjoituksia toisesta kerroksesta."

1 kommentti: