Ei ollut aamu eikä ilta, ei pimeää
eikä valoisaa.
Ketään ei näkynyt, mutta en ollut
yksin. Ääni viereltäni kysyi:
– Oletko hereillä?
– Taidan olla. Paljonko kello on?
Hiljaisuutta kesti hetken. Silmäni
hakivat tuttuja muotoja. Sumupeite silmien ympäriltä ei hälvennyt.
Ajatukseni hapuilivat.
– Ajalla ei ole merkitystä, ääni
vastasi ja jatkoi: – Tärkeintä on, että kommunikoimme. Olit
jonkin aikaa poissa, mutta olet jälleen läsnä.
Tunsimmeko toisemme? Ääni oli vieras,
mutta siitä kuulsi tuttu nuotti, ja puheen sekä sanojen rytmi
rauhoitti. Istuin tärisi kevyesti. Me liikuimme. Linja-auto.
– Olemmeko jo matkalla? kysyin.
– Kyllä. Erikoista, että käytit
sanaa ”jo”. Aivan kuin olisit valmistautunut lähtemään.
Ympäröivä sumu hälveni. Erotin
istuimia ja toisia hahmoja. Ikkunoiden ja tuulilasin takaa näkyivät
vain sään jäljet ilmassa, kuulasta ja valkeaa.
– Onko matkaa paljon jäljellä?
kysyin.
– Keskity aluksi vain hengitykseen.
Älä huolehdi muusta, hän sanoi ja alkoi saada muodon.
Silmäni tottuivat, ja maisema
irtaantui taustasta. Sekin oli vain hetki matkalla. En löytänyt
hengitykseni rytmiä. Sisään vai ulos, en huomannut eroa.
– Se vie aikansa, hän sanoi. –
Keskity olemiseen.
Suljin silmäni ja avasin uudestaan.
Yritin vain olla ja näin heti tarkemmin. Edessämme istui äiti ja
lapsi. Lapsi nyyhki hiljaa. Äiti puhui lempeitä ja lohduttavia
sanoja, ajatonta ja myötäsyntyistä viisautta.
Toisella puolella käytävää, pari
penkkiriviä edempänä istui nuori nainen ja huivipäinen vanhempi
nainen. He keskustelivat, ja nuorempi pyyhki välillä silmiään.
Näin huulten liikkeet, mutta en kuullut sanoja.
Hän puhui jälleen minulle:
– Oletko koskaan miettinyt matkaa?
Kuinka pääsit mukaan ja voitko koskaan poistua kyydistä? Pitääkö
jonkun toisen tulla ja ottaa paikkasi? Oletko ensinkään valmis
luopumaan omastasi? Vai oletko tuomittu matkaamaan ikuisesti, jos
kukaan ei saavu ajoissa? Näetkö vain ohikiitävät asemat ja
pysäkit? Kuuletko kuulutusten kaiun?
Se oli omituinen joukko kysymyksiä, ja
jokaisessa asui vastaus itsessään. Katsoin ympärilleni. Havaitsin
lisää ihmisiä. He istuivat pareittain ja keskustelivat, jotkut
kiivaammin kuin toiset.
– Kukin sanojensa mukaan, hän sanoi.
– Anteeksi, mitä tarkoitat?
– Jokainen meistä osallistuu
keskusteluun kykyjensä sallimissa rajoissa. Kaikilla ei ole
riittävästi täsmällisiä sanoja tälle kaikelle, hän sanoi
arvoituksellisesti.
Katsoin uudestaan ympärilleni, ja
todellakin, jotkut kävivät jatkuvaa keskustelua. Toiset olivat
vaiti ja tuijottivat ikkunasta maisemaa, joka heijasti valoa.
– Sanoilla on tietenkin merkitys,
vastasin, – mutta täsmällisillä valinnoilla vielä suurempi.
– Mitä sanaa käyttäisit juuri nyt?
hän kysyi.
– Vihkiminen.
En tiedä, mistä se tuli, mutta sanoin
sen heti ja ajattelematta.
– Mihin?
– Elysionin mysteereihin.
Sanoin senkin ajattelematta. Sanat
nousivat mieleeni muinaisesta historiasta ja antiikin
kirjallisuudesta.
– Niinkö ajattelet? Sinun pysäkkisi
on seuraavana. Nousen tieltäsi, jotta pääset ulos, hänen
sanojensa nuotti ja rytmi pysyivät tasaisena ja rauhallisena, mutta
aistin puheesta joko naurun tai hämmästyksen.
Hän siirtyi käytävälle ja ohjasi
pienellä käden liikkeellä minut kohti taka-ovea. Auto kulki
äärettömän tasaisesti. Tartuin pystytankoon, kun vauhti hiljeni,
ja pidin kiinni, kunnes auto lopulta pysähtyi.
Hän siirtyi kuljettajan rinnalle ja
otti vastaan uuden matkustajan. Laskeuduin hitaasti autosta ja
katsoin ensimmäisen kerran hänen kasvojaan. Niissä ei ollut
erityisiä piirteitä, mutta ne olivat tutut.
Jalkani koskettivat asvalttia. Hengitin
sisään ja ulos. Löysin rytmin. Höyryä purkautui viileään
ilmaan. Hieraisin jälleen silmiäni. Puut hehkuivat väreissä:
keltaista, oranssia ja punaista.
Oli syksy ja aamu. Oli valoisaa.
Kuulin lähestyvän moottorin äänen.
Oma vuoroni saapui.
© Mika Kempas 2017
Jutun kertoi Mika Kempas:
"Pidän tuntosarvet ulkona: yhden käden historiassa, toisen jalan tulevassa, mielen filosofiassa, sielun kirjallisuudessa ja kantapään sosiologiassa, mutta sydämeni sykkii musiikille, ja huumorini alkukoti sijaitsee Pohjois-Karjalassa. Tutkin ja tarkkailen ihmisiä, kirjoitan kirjeitä, joihin kukaan ei vastaa, ja laulan omia viisuja.
Blogiini pääset tästä: Kirjoituksia toisesta kerroksesta."