Taina: Sirun peili

Siru tuijottaa huoneensa peiliä. Kuvioitu, puukehyksinen peili on kaunis, vanhanaikainen peili. Liian vanhanaikainen Sirun huoneeseen, joka muuten on sisustettu modernilla ja tyttömäisellä tavalla, kiitos äidin. Siru löysi peilin vintiltä kun he taloon muuttivat, ja peilistä Siru ei suostunut luopumaan, äidin vastalauseista huolimatta.

Siru tykkää ihmisestä joka asuu peilissä. Siru tietää, että peili-Siru on kovempi ihminen kuin mitä Siru itse jaksaa ikinä olla. Peili-Sirussa on enemmän luonnetta kuin oikeassa, ja hän on kovettanut itsensä ulkomaailmalta. Äidiltä, siskolta ja koulun kiusaajilta.

Joskus Siru toivoo että voisi olla kuten Peili-Siru. Peili-Siru kuuntelee ja katselee häntä kun hän imitoi Clint Eastwoodia. ”Go ahead, make my day” tai ”You've got to ask yourself one question: Do I feel lucky? Well, do ya, punk?”.

Sirua hymyilytti mietteissään. Samalla hän oli surullinen. Koulupäivä oli ohi, samaa shittiä joka päivä. Peili-Siru on kaunis ja itsevarma, tietää aina mitä sanoa ivallisiin letkautuksiin, ja ”vahingossa” tapahtuviin tönäisyihin koulun käytävällä. Sirua itketti.

Puhelin soi ja keskeytti Sirun ajatukset. Luurin näytössä näkyi tuttu nimi. Tiina. No mitäs sillä nyt...

- Moi Tiina, mitä uutta?

- Lähdeks kaupungille katsomaan soihtukulkuetta?

- Ei jaksa, vituttaa ja väsyttää

- Tulisit nyt, ei voi ihminen tolla lailla mörköillä yksinään!

- Voi ihminen mörköillä jos haluaa

- Fine, anna olla sitten tulematta. Nähdään koulussa huomenna, hissaa ekana?

- Jees... Moi

- Moro

Siru on surullinen. Ei jaksa, ei vaan kiinnosta. Hän vaihtaa paidan ja lähtee jääkaapin kautta katsomaan töllöä, niin kuin joka ilta nykyään. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi, mutta ei kuitenkaan halukkaaksi lähteä ihmisvilinään.

Koiran rapsuttelua ja töllön katselua. Saksanpaimenkoira Lara tulee viereen heti kun Siru istuu sohvalle. Tummat silmät katsovat Sirun popcorneja ja karkkeja.

”Älä yritä Lara, nää ei ole sulle, sulla on omat eväät keittiössä”

Onneksi edes on koira jolle voi puhua. Lara kuuntelee.

Ulko-ovi käy. Äiti ja sisko tulevat kotia. Ovat näköjään käyneet yhdessä kaupoilla. Kauhea räpätys ja iloista puheensorinaa, ja Siru ei jaksaisi nyt kuunnella.

”Mennäänkö Lara käymään kävelyllä ja sitten nukkumaan?” hän kuiskaa koiralle.

”Käytän Laran ulkona!”

”Mmjoo” kuuluu vastaus keittiöstä ja jompikumpi naurahtaa ja letkauttaa jotakin, Siru ei välitä eikä kuuntele. Äiti ja sisko tulevat ilkeimmiksi päivä päivältä. Hän laittaa koiran hihnaan ja yhdessä he lähtevät ovesta ulos.

Syksyinen ilma on Sirun mielialaan juuri sopiva. Lara haistelee tienpenkkoja kun he kävelevät hiljakseen tutun lenkin. Sirulla ei ole kiire mihinkään ja hän antaa Laran haistella rauhassa. Samalla Siru saa rauhassa miettiä päivän tapahtumia ja kouluaikaa. Ihanaa olla rauhassa.

Ihmisiäkään ei ole liikkeellä, kaikki ovat ilmeisesti katsomassa sitä soihtukulkuetta torilla. Tällä hetkellä hän ei jaksaisikaan ihmisiä, eikä ainakaan ketään tuttua kyselemässä kuulumisia.

Huomaamatta Siru on kävellyt Laran kanssa pidemmälle kuin oli alun perin tarkoitus.

”Lara tule, mennääs kotia päin jo” hän kuiskaa koiralleen.

Lenkin jälkeen Siru huikkaa Laran mukaansa ja menee huoneeseensa. Sänkyyn ja nukkumaan. Huomenna samaa piinapenkkiä koulussa, hän huokaisee. Sattumoisin hän tulee vilkaisseeksi peiliä.

Sanat koiran kuullen kuiskataan pimeydessä ”Jos toivon oikein kovasti, voinko huomenna olla kuten Peili-Siru että jaksais olla”

***

Suden hetki. Kello 4 aamuyöllä. Aika pysähtyy. Peili pysähtyy. Siru on esittänyt toiveen peilille. Peili alkaa tekemään taikojaan Sirulle. Koira vieressä on rohkea, saakoon Siru koiran luonteen.

***

Siru herää. Se olis taas perjantai, hän ajattelee pukiessaan vaatteita päälleen. Jaksaa jaksaa, sitten on viikonloppu. Koira herää kun Siru kävelee huoneen ovelle ja seuraa Sirua alakertaan.

”Mä meen saman tien, käyttäkää Lara pihalla ja antakaa ruoka!” hän huikkaa, mutta turhaan, talossa ei näytä olevan ketään paikalla. Missä kaikki ovat? Olenko mä muka niin myöhässä? Eikö ne voi enää edes herättää?!

Harmistuneena hän päästää koiran pihalle, nopea toimitus ulkona ja koira sisälle. Hän silittää koiraa ja pyytää koiralta anteeksi, lupaa lisä-annoksen ruokaa ja herkkuja kun koulu on ohi. Hän lähtee nopeasti ulos, ottaa pyöränsä ja lähtee ajamaan koulua kohti.

Koulussa Siru menee suoraan luokkaansa. Vilkaisee ympärilleen, Katja ja Salli ovat taas omassa porukassaan takarivissä. Luokan pojat ympärillään tietysti.

Tiina tulee Sirun pulpetin viereen.

”No olisitpa ollut eilen katsomassa sitä soihtukulkuetta, se oli siistii” ”Jake oli siellä ja kaikki”

Tiinan puhe jatkuu, ja sekoittuu luokan taustahälyyn. Siru ei enää kuuntele, kaikki äänet sekoittuvat hänen päässään, jopa käytävältä kuuluva puhe.

Hän kuulee selvästi että pojat puhuvat viikonlopun suunnitelmista ja tytöt pojista. He ovat keksineet pojille salaisia lempinimiä, joita käyttävät puhuessaan pojista. Ja Laran tassunäänet käytävällä... Mitä?! Lara? Oliko se seurannut häntä kouluun?!

Tiinan hölpötys selkiytyy ja Siru havahtuu mietteistään.

”Kuunteliksä yhtään mitä mä sanoin? Voi helva sun kanssas” Tiina siirtyy omalle paikalleen, opettaja on tullut luokkaan. Siru aukaisee historian kirjan ja huokaisee.

Opettaja aloittaa monotonisella äänellään kertomaan Tsingis Khanin seikkailuista ja valloituksista. Siru vaipuu omiin ajatuksiinsa, historian kirjan sivujen reunat ovat täynnä piirustuksia merkkinä tylsyydestä ja turhautuneisuudesta.

Kello soi välitunnin merkiksi. Porukka säntää luokasta ulos, kiireisimmät haluavat äkkiä tupakille pihan perälle ennen seuraavan tunnin alkua. Välitunnilla on sama meininki kuin aina yleensä.

Porukka notkuu käytävillä odottaessaan tunnin alkua. Historian luokan käytävä on kapea. Niin kapea ja ahdas, että kun porukka istuu lattialla, he nojaavat seiniin ja jalat ylettyvät melkein vastakkaiseen seinään.

Käytävän päässä olevaan portaikkoon haluavan täytyy pomppia jalkojen ylitse. Harvempi välittää, tai jaksaa, nostaa jalkojaan koukkuun antaakseen kulkijalle tilaa. Heillä on liian kiire tehdä kaikkea muuta, tai, kuten yleensä, ovat muuten vain ilkeitä.

Sirun täytyy yrittää. Pitää päästä alakertaan seuraavalle tunnille.

”Jos ei se perkeleen jalka nouse siitä se on entinen jalka!!”

Mitä? Mistä tuo tuli? Porukka tuijottaa suu auki Sirua. Hiljaista Sirua joka ei ikinä uskalla sanoa mitään.

Siru punastuu ja melkein juoksee portaikkoa kohti. Ilman että tiellä olisi esteitä. Sirusta matka tuntuu pitkältä, ja ihan kuin portaikko loittonisi vaikka hän juoksee. Lopulta portaat. Siru on turvassa.

Hän juoksee portaat alas sydän edelleen pamppaillen. Mitä ihmettä tuo oli? Kuka sen sanoi? Sirun on pakko päästä vessaan. Pelottaa. Ei hän yleensä uskalla olla näin kiukkuinen. Kenen jalka se oli? Oliko se Jaken jalka? Voi nolous ja hävetys... Hän juoksee vessaan, paiskaa oven perässään kiinni. Itkettää. Miten hän kehtaa mennä seuraavalle tunnille?

Koulu on iso, mutta aivan varmasti sana tästä kulkee päivän loppuun mennessä koko koululle. Porukan tietäen muuta puheenaihetta ei löydykään koko vuotena. Tai ainakaan kuukauteen. Saan koko kuukauden kuulla tästä, poikien ilkkumisella säestettynä. Paska.

Hän kääntyy ja näkee itsensä peilistä. Hän jää tuijottamaan. Jokin vieras tuijottaa takaisin peilistä, jotakin täysin vierasta Sirulle. Hitaasti hän kääntelee päätään, tarkkaillen tuota vierasta peilissä.

Hän ojentaa kätensä koskettaakseen peiliä. Hän haluaisi koskettaa mutta ei tiedä uskaltaako. Yhtäkkiä kuuluu koiran haukuntaa. Siru ei huomaa haukkua, niin kummissaan hän tarkkailee kuvajaista. Mitä ihmettä tämä on?

Sirun peili - osa 2

*****

Hei, olen Taina Sauna-aho. Asun Keuruulla, Keski-Suomessa, yhdessä koirieni kanssa.

Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja lempiaineeni koulussa olivat kielet, äidinkielikin. Lempiaiheeni olivat esseiden kirjoitus ja esitelmien teko. Esittämisestä en tykännyt, mutta minusta oli kiva etsiä tietoa ja tutkia taustoja. Ja kirjoittaa. Mielikuvitus kun lähtee laukkaamaan siitä ei tahdo tulla loppua. 

En ole aikaisemmin julkisuuteen tekstiä kirjoittanut, toivottavasti nautitte tästä ja olisi kiva kuulla kommenttejanne kirjoituksestani.

Katri Sisko: Kello löi kerran

Kello löi kerran

Kerran lapsuudessani, vuosia sitten, kuulin kuolleen kellon lyövän.

Vartuin silloin talossa, joka eli menneisyydessä. Moni oli jo ennen minua kulkenut ovesta sisään, tuonut tavaransa ja asettunut taloksi. Moni oli samasta ovesta lähtenytkin. Vintille oli jäänyt jälkeen vanhoja vaatteita, kuluneita koulukirjoja, mustavalkoisia valokuvia ja leluja, joilla leikkineet lapset olivat jo ajan tuolla puolen.

Isomummon vanha, vitjoista vedettävä kello roikkui kammarin seinällä kunniapaikalla. Kello oli aikanaan ollut komea ja koristeellinen, mutta lapsen silmissä se oli kummallinen.

- Miksi nuo viisarit eivät liiku? minä kysyin, kun opin tulkitsemaan kellotaulua.

- Kello on jo vanha. Monesti sitä on yritetty vetää, mutta ei se jaksa enää, isä vastasi.

- Sanovat, että se lakkasi käymästä samana päivänä, kun isomummo kuoli, äiti kertoi, ja lähetti kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.

- Kuoliko kellokin? minä kuiskasin.

Isä vain nauroi. Hänestä kyse ei ollut mistään sen kummallisemmasta. Kello oli ollut isomummon ylpeys, joten vain isomummo itse oli saanut vetää kellon ja asettaa sen oikeaan aikaan. Hänen kuoltuaan kukaan muu ei yksinkertaisesti ollut osannut vetää vanhuuttaan oikuttelevaa kelloa juuri oikealla tavalla.

- Miksi me emme hanki seinälle kelloa, joka näyttäisi oikeaa aikaa? Eikö tuon vanhan voisi jo heittää pois, jos se ei kerran toimi, kysyi siskoni vuorostaan.

- Se on ollut aikanaan kallis kello, ja komeasti löikin, isä vastasi. – Sitä ei heitetä pois.

Kellolla oli isälle tunnearvoa, selitti äiti myöhemmin. Se tarkoitti sitä, että kello toi isälle mieleen isomummon. Isä oli ollut tämän lemmikki, ainoa lapsi, jota mummo ei ollut ajanut kepillään ulos kammaristaan meluamasta.

Kun minä ja siskoni kasvoimme, kammarista tuli meidän leikkihuoneemme. Kannoimme vintiltä pölyisiä laatikoita alas ja kolusimme ne kikattaen läpi. Puimme yllemme vintinhajuisia vaatteita ja teimme tavaroista näytelmärekvisiittaa. Otimme hylätyt esineet omiksemme, vaikkeivät ne meidän olleetkaan. Vain pysähtyneeseen kelloon emme uskaltaneet koskea.

Sinäkin päivänä minä ja siskoni leikimme kammarissa. Se oli ihan tavallinen lapsuuden kesäpäivä, aurinkoinen ja lämmin, ja me olimme jälleen siirrelleet tavaroita ja rakentaneet näyttämöä. Sillä hetkellä me kuitenkin seisoimme hiljaa paikoillamme pohtimassa seuraavaa siirtoa. Emme liikahtaneet, emme puhuneet, ja siinä, keskellä syvintä hiljaisuutta, se tapahtui.

Yhtäkkiä kello löi.

Se löi kerran, kumeasti ja kovaa.

Leikit jäivät kesken. Hetkeäkään miettimättä ryntäsimme yhtä aikaa ulos kammarista, ja juoksimme kiljuen pihalle asti. Kun äiti ja isä kuulivat huutomme, hekin säikähtivät, jättivät työnsä kesken ja juoksivat luoksemme ihmettelemään, mikä oli hätänä.

- Kello löi, se löi taas! me selitimme kasvot valkoisina.

- Nyt huijaatte, äiti sanoi, mutta isä näki, että olimme tosissaan.

Kello tarkastettiin yhdessä. Se riippui seinällä yhtä hiljaisena kuin oli tehnyt vuosikymmenet ennen sitä päivää. Äiti arveli meidän kuvitelleen koko jutun. Isä epäili lopulta, että meidän leikkimme tärisytti kellon koneiston hetkeksi liikkeelle.

Me tiesimme totuuden. Äiti joutui palauttamaan päällemme unohtuneet vaatteet vintille, koska emme uskaltaneet enää koskea niihin. Kun kummitusjuttumme jatkuivat iltaisin, isä kielsi meitä katsomasta televisiosta liian jännittäviä ohjelmia.

Yhtenä iltana näin, kuinka isä yritti salaa vetää kellon. Olin hetken aikaa aivan varma, että pian viisarit liikkuisivat taas, olinhan itse kuullut, kuinka komeasti kello heräsi eloon. Isä veteli kellon vitjoista jonkin aikaa, mutta huokaisi lopulta syvään ja pudisti päätään. Kello oli kulkenut niin kauan, että sen koneisto oli kulunut rikki. Sen aika ei enää liikkunut eteenpäin.

Pitkään odotin kuulevani, että kello löisi taas, mutta sitä ei tapahtunut. Kello uinui seinällä aivan kuten ennen viimeistä lyöntiään. Aika kului, leikit muuttuivat, sitten loppuivat. Veimme siskoni kanssa vintille lelut ja laatikot, unohdimme nuket ja näytelmät. Lopulta mekin avasimme talon oven ja lähdimme.

Kello roikkuu yhä kammarin seinällä, hiljaa ja häiriöttä, siinä mihin isomummo sen aikanaan ripusti. Sen maali rapistuu, koneisto ruostuu, kellotaulu kellastuu. Mutta kun kerron tätä tarinaa, kuulen edelleen kumeana korvissani kellon kaiun.

*****

“Olen kolmekymppinen kirjoittaja, kissaihminen, kielioppinörtti ja kestävyysjuoksija. Reilu vuosi sitten julkaisin chick lit -romaanin 30 ennen 30, joka kertoo pikkukaupungissa asuvan ruotsin opettajan kolmenkympin kriisistä. Chick litin lisäksi kirjoitan fantasiaa enimmäkseen lapsille ja nuorille.

En yleensä kirjoita kummitusjuttuja. Tämäkin juttu on tositarina.”

Blogi: Kirjoittamisen kepeä sietämättömyys 

Twitter: KatriSisko

Facebook: 30 ennen 30